Paluu Suomeen

Huom: blogauksen kuvat ovat hävinneet bittiavaruuteen blogin siirryttyä uudelle palvelimelle. Istun juuri Helsinki-Vantaan lentokentällä odottelemassa jatkolentoa Kuopioon. Oli sen verran halvalla lento, että päätin ostaa jatkolennon jotta ei tarvitsisi mököttää kuutta tuntia vielä junassa yli yhdeksän tunnin lennon päätteeksi. Eipä tässä nyt ole sitten muuta tekemistä kuin kirjoittaa blogimerkintä viimeisistä tunnelmista ja chattailla Jongzen kanssa Facebookissa. Jongze tietysti saattoi minut lentokentälle ja auttoi minua hirveiden matkalaukkujeni kantamisessa. Ostin yhden lisälaukun lennolle, sillä en muuten olisi saanut millään tuotua kaikkia koreankirjojani takaisin Suomeen sillä niistä kertyy yllättävän paljon painoa. Itkimme molemmat lentokentällä aika paljon ja keräsinkin myöhemmin turvatarkastuksen jälkeen aika paljon katseita kun laahustin Petteri Punakuonona ja silmät aivan turvoksissa oikealle portille. Luulin että olisin ollut valmis palaamaan Suomeen vuoden jälkeen (ihan oikeasti muuten tuli vietettyä tasan 365 päivää reissussa) mutta toisin kävi.

Ihan ensiksi ilmoitusluontoinen asia. Korean kolmostaso meni läpi! Panikoin aika lailla kokeiden jälkeen, sillä tuntui että loppukoe oli paljon hankalampi kuin puolivälin kokeet, mutta itseasiassa tulokset saatuani huomasin että loppukokeeni meni paljon paremmin. Eli kolmostaso ei mennyt rimaa hipoen läpi vaan ihan kirkkaasti läpi. En ole ihan varma sainko B:n vai C:n kurssistani mutta sillä nyt ei ole mitään väliä, sillä läpi mikä läpi. Olen oikeasti ylpeä itsestäni. Osa vaihtareista ei onnistunut pääsemään kurssia ollenkaan läpi, mutta minä, Angela ja Maria selvisimme kunnialla. Rankkaa opiskelua se vaati aina ennen kokeita mutta kyllä tämä oli sen arvoista. Nyt voin ylpeänä palata kotiin. Toivon että tämä todellakin erottaisi minut muista hakijoista, jos ja kun yritän saada työharjoittelupaikkaa Seoulista. Useat suomalaiset eivät vaivaudu vaihtovuotensa aikana opettelemaan koreaa kovin pitkälle. Luulen, että olen Jyväskylän yliopistossa yksi niitä todella harvoja joka on oikeasti mennyt näin pitkälle.

Keskiviikkona kävimmekin sitten viimeisillä “virallisilla” treffeillä ja tätä varten Jongze oli suunnitellut jotain erityistä. Hän oli jo monta päivää ennen tosi salainen asiasta ja minä tietysti vainusin että nyt on joku yllätys luvassa. Hän väitti minulle että haluaa esitellä parhaan ystävänsä minulle keskiviikkona ja että en saa missään nimessä peruuttaa meidän tapaamista. Tässä vaiheessa oli jo aika selvää että ei siellä mikään kaveri odota vaan hän on viemässä minua johonkin paikkaan josta hän on saanut maksaa itsensä kipeäksi. Söimme illallista Hongdaessa, jonka jälkeen menimme normaalin toimistorakennuksen näköiseen paikkaan 16. kerrokseen. Hissistä poistuttuamme menimme käytävään, joka näytti olevan vain täynnä normaaleja asuntoja, mutta erään tietyn oven takana odotti aikamoinen näkymä.

Kyseessä oli siis huone, jonka voi vuokrata tunniksi tai pariksi romanttista iltaa varten. Olin aika hämilläni kun en ole ikinä kokenut mitään lähellekään vastaavaa. Olen aina vieraksunut kovasti todella romanttisia eleitä, mutta Koreassa ne eivät jotenkin ikinä tuntuneet vaivaannuttavilta hetkiltä, toisin kuin Suomessa. En tiedä mikä siinä on, mutta ehkä jotenkin vuoden aikana totuin siihen, että korealaiset miehet ovat yleisesti ottaen paljon romanttisempia kuin esimerkiksi suomalaiset ja siksi oloni ei kertaakaan ollut vaivaantunut. Olin todella vaikuttunut tästä eleestä ja siksipä minua raastoikin todella kovasti palata Suomeen, sillä nyt tuntuu entistä enemmän siltä että iso osa elämästä jäi Koreaan.

Kun saimme viinimme juotua ja itkut itkettyä, huoneeseen tuli kaksi ihmistä auttamaan meidät hienoihin pukuihin ja ottamaan meistä kuvia. Kuvat ovat varsin mielenkiintoisia, sillä erityisesti minun naamani on hyvin ryvettyneen näköinen. Nenäni menee todella punaiseksi itkiessä, joten kuvista ei tullut kovin hyviä.

Tässä pähkinänkuoressa viimeiset päiväni Koreassa. Monelle hyvälle ystävälle täytyi sanoa hyvästit, mikä oli tietysti todella hankalaa. Löydän kuitenkin Suomeen paluusta myös positiivisia asioita kuten sen, että saan vihdoin KERMAVIILIÄ ja näen kaikkia kavereitani. Lisäksi pääsen rapsuttamaan vanhaa koiranronttiani jonka sydän on kuulemma viimeaikoina reistaillut. Ehdin jo säikähtää että mokoma ehtii siirtyä paremmille makoilumaille ennen kuin minä ehdin Suomeen, sillä äitini oli jo kerran joutunut “ravitselemaan” sen takaisin eloon kun ilmeisesti sorsan jahtaaminen järveen oli käynyt liiaksi koiran voimille. Tällä hetkellä minulla on päällä aikamoinen käänteinen kulttuurishokki. Kun näin lentokoneen ikkunasta metsäisen ja järvisen Suomen, enkä suurkaupunkia kuten Seoul, oloni oli kuin en palaisi ollenkaan kotiin vaan menisin jonnekkin kummalliseen paikkaan. Vaatii varmasti jokusen viikon totuttelun taas että pääsee suomalaiseen elämään kärryille. Shokkia ei kyllä helpota se, että joudun olemaan reilun viikon vanhempien asunnolla keskellä korpea jossain Nilsiän suunnalla, sillä saan asuntoni Jyväskylästä vasta 1.9. alkaen. Lisäksi minua shokeerasi se, että suomalaiset ovat niin lihavia! Ei herranjestas sentään. Jotenkin ihan unohtui tämä meidän kansanterveydellinen ongelma kun Koreassa tottui näkemään niin kovin hoikkia ihmisiä. Itseäni pidin aina tosi tuhtina verrattuna korealaisiin mutta tänne palatessani oloni ei ole kyllä ollenkaan enää niin pullukka vaikka painoa on kertynyt reissussa aika lailla.

Pesukarhu

Olen kaupallisen IT-alan maisteri ja teen töitä Koreassa projektimanagerina ja Scrum Masterina kansainvälisessä ohjelmistokehitysprojektissa. Olen ollut Korean kanssa tekemisissä vuodesta 2011 aina tähän päivään asti ja blogaan kokemuksistani nuorena ulkosuomalaisena korealaisilla työmarkkinoilla sekä nuorena naisena perinteisesti miesvaltaisella IT-alalla. Blogissa esitetyt ajatukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni (sekä tyylilleen uskollisesti usein sarkastisia tai itseironisia) eivätkä edusta minkään yrityksen tai organisaation linjaa! Pesukarhut ovat lähellä sydäntäni.

One Comment

  • Avatar

    Katja

    24.08.2012 at 20:31

    Heii, ja tervetuloa takaisin Suomeen – kaikesta huolimatta. :)
    Käänteinen kulttuurishokki on tosi tuttu juttu, vaikka itse odotinkin ihan innolla Suomeen palaamista puolen vuoden Englannin reissun jälkeen. Kyllä siinä tuli itkut itkettyä ja Suomessa ei sitten keväällä huvittanutkaan tehdä yhtään mitään… opiskeluinto palasi vasta syksyllä ja silloinkin pikku hiljaa.

    Nähdään sitten reilun viikon päästä, odotan ainakin innolla kaikkia kuulumisia ja ainakin valtavaa määrää korealaista cuisinea. On ollut ikävä. <3

    Vastaa

Vastaa