100일

Huom: blogauksen kuvat ovat hävinneet bittiavaruuteen blogin siirryttyä uudelle palvelimelle. Hyvin nuhainen Salla raportoi täältä Korean kamaralta viimeisiä kertoja. En varmaan tämän kirjoituksen jälkeen jaksa kirjoittaa enää kovin montaa kertaa. Katsotaan jaksanko jatkaa Suomessa blogin pitämistä. Ainakin löysin jo keinon miten jatkaa kieliopintojani Suomen päässä. Olen jo ystävystynyt muutamien tyttöjen kanssa, jotka ovat täältä Ewhasta juuri pari päivää sitten itseasiassa lentäneet Suomeen. Yksi tyttö tulee keväällä ja hänen kanssaan olen KakaoTalkissa paljon jutellut siitä että teemme yhdessä “Each one teach one”:n, jossa minä opetan hänelle suomea ja hän yrittää saada minua starttaamaan Korean tasolle 4. Voi tosin olla että päädyn vain kertaamaan tason 3, sillä on tässä kuitenkin aika paljon jäänyt sanastoa ja kielioppia oppimatta. Korean kolmostason kokeet ovat muuten ensi viikolla. Motivaatio opiskeluun tässä vaiheessa on tasan nolla. Taistelen itseni kanssa, sillä tässä vaiheessa haluaisin vain chillata ja nauttia viimeisestä kahdesta viikosta mitä vaihtovuodestani on jäljellä mutta toisaalta ylpeyteni estää minua antamasta periksi kun kerta näin pitkälle tulin. Jos vielä yhden viikon jaksaisin rutistaa niin pääsisin varmaan kolmostason läpi ja voisin kivasti netota tästäkin kurssista opintopisteet Suomen puolella ja koostaa korean kielestä ja kulttuurista itselleni sivuainekokonaisuuden. Katsotaan miten käy.

Onnistuin sairastumaan sitten taas. Suomessa ehkä pari-kolme kertaa vuodessa saan perus flunssan mutta täällä olen ollut aina muutaman kuukauden välein kipeänä. Ärsyttävää. Tällä kertaa minua vaivaa 냉방병 (nengpangpjong) eli niin sanottu ilmastointiflunssa. Iskipä vaan aika hirvittävän kovana tällä kertaa. En ole eläissäni varmaan kärsinyt näin pahasta kurkkukivusta. Kurkku oli siis niin kipeä kuin olisi puukolla viillelty haavoille koko hemmetin nielu. Nyt onneksi parantumaan päin jo selvästi ja kurkkukipu on muuttunut ärsyttävän tuhruavaksi nenäksi. Olin niin pahoissa tuskissa että nöyrryin menemään Ewhan health centeriin vaikka tiesin että saan sieltä vaan aikamoisen lääkekoktailin. Noh, siitä en tiedä onko näistä oikeasti apua vai ei mutta eipä paljon kiinnosta tässä vaiheessa.


Ta-daa! Kolme kertaa päivässä neljä tablettia ja yskänlääkettä. Kirkas aine on kurkun huuhtelua varten. Tällä muuten saa oikeasti pään sekaisin, en vitsaile. Kanadalainen kaverini Maria sanoi, että tuossa yskänlääkkeessä on hyvin todennäköisesti sudafedreniä(?), joten ei mikään ihme että tuo litku aiheuttaa väsymystä. Kun hörppään korkillisen tuota pinkkiä karmeutta niin 15 minuutin päästä sen juomisesta on lähes mahdotonta pysytellä hereillä tai tulee muuten vain sellainen vähän “nyt ollaan jännän äärellä” -olo kun päässä alkaa pyöriä ja silmät luppaisee. Eipähän muuten yskitä tuon jälkeen ja näkee aika häröjä unia… Jongze on ollut ihana ja huolehtinut todella paljon minusta nyt kun olen ollut kipeänä. Toissapäivänä ja eilen hän kiikutti minulle ruokaa ja köllimme yhdessä huoneeni lattialla katsoen elokuvia ja korealaista komediaa. Asuntolaanhan ei muuten saa tuoda ulkopuolisia (varsinkaan omaan huoneeseen) joten soo soo minä ja älkää tulevat vaihtarit ottako minusta mallia! Mutta minulla on tässä tasan kaksi viikkoa jäljellä niin suoraan sanottuna eipä hirveästi kiinnosta mitkään vierailijoihin säännöt enää tässä vaiheessa jos olemme ihan asiallisesti. Jos jään kiinni ja lennän ulos niin kyllä sen viikon tai kaksi ihan hyvin jossain muuallakin nukkuu. Vaikka kaverin huoneessa sitten.

Huomenna pitäisikin olla jo paremmassa vedossa, sillä olen menossa Jongzen kanssa Ilsaniin kävelemään järvipuistoon ja katsomaan laulavaa suihkulähdettä. Pidän Ilsanista tosi paljon. Haluaisin ehkä joskus asua siellä. Se on vain 40 min. ajomatkan päässä Seoulista. Ilsanissahan on siis kuvattu useimmat korealaiset elokuvat ja sarjat, sillä Ilsan on hyvin kaunis ja uusi kaupunki. Koreassahan kävi muuten kolme suomalaista tyyppiä lomalla. Kaksi näistä olivat blogini lukijoita ja olin tätä kautta tutustunut heihin etukäteen netin välityksellä. Tapasimmekin sitten täällä Koreassa ja aika paljon tuli hengattua porukalla ja minusta oli tosi mukavaa toimia oppaana. Tuli käytyä paljon sellaisissa paikoissa, joissa halusin käydä uudestaan. Kaverit ihastuivatkin kovasti Koreaan ja korealaiseen ruokaan. Uskon että Jyväskylässä tulee hengailtua ainakin korealaisen kokkauksen merkeissä myös tulevaisuudessa :)

Sitten se itse asia. Vietimme Jongzen kanssa tässä jokin aika sitten 100-päivän juhlaa eli koreassa nimellä 100일. Tämä on Koreassa pareille iso juttu. Täällä uskotaan, että sadan päivän seurustelun jälkeen voi oman rakkautensa tunnustaa ja näyttää estoitta. Kai se on vähän niin kuin sellainen viiva, jonka ylitettyään voi sanoa seurustelevansa vakavasti. Tämän jälkeen Jongzelta onkin sadellut entistä enemmän sydämiä KakaoTalkissa ja hän on laittanut Facebookkiin ja muualle kuvia joissa esiinnymme yhdessä. Tuntuu, kuin ennen tätä sadannetta päivää se ei tavallaan olisi ollut sallittua ilmaista omaa kiintymystään niin julkisesti. Olen erityisesti viimeaikoina saanut hänestä sellaisen kuvan että hän välittää minusta ihan aidosti vaikka aluksi kovasti epäilinkin että olenkohan vain jännä statussymboli jolla pröystäillään kavereille. Hienoa huomata, ettei asia ole todennäköisesti koskaan ollut näin, sillä vaikka eilen makasin täysin rumana ja kipeänä lattialla ja kuulostin heikon kurkkukipuisen ääneni takia ihan 10 vuotta tupakkaa polttaneelta mieheltä, jaksoi hän silti kovasti halailla ja kehua miten söpöltä näytän hiukset letitettynä (tuli kuulemma ihan mieleen Red haired Anne, joka on aikoinaan ollut hyvin suosittu lastentarina Koreassa). Olin muuten yllättynyt että hän on kertonut vanhemmilleenkin minusta ja he suhtautuvat minuun hyvin.

Tosiaan tasan kaksi viikkoa jäljellä tätä vaihtovuotta. Kun lähden täältä, olen viettänyt reissussa aivan TASAN vuoden, sillä lähdin suomesta viime vuonna 24.8. ja palaan nyt vuotta myöhemmin samoihin aikoihin. Mihin tämä aika hurahti? Olen elänyt täällä täyttä unelmaa ja tiedän, että tätä aikaa en ikinä vaihtaisi mihinkään mutta tätä aikaa en myöskään ikinä tule saamaan takaisin. Jos ja kun tulen tänne uudelleen, ei elämä tule olemaan jatkuvaa juhlimista ja samanlaista mahtavaa hälläväliä kuin tämä vaihtovuosi on ollut. Kohta on aika taas palata todellisuuteen ja alkaa miettimään mitä ihmettä sitä elämällään oikein haluaakaan tehdä. Lähtöä ei todellakaan helpota se, että olen ihastunut Jongzeen aika kovasti ja minua harmittaa aivan suunnattomasti jättää hänet tänne mutta vaihtoehtoja ei ole. Elämä on ja jatkuu ihania kokemuksia rikkaampana.

Pesukarhu

Olen kaupallisen IT-alan maisteri ja teen töitä Koreassa projektimanagerina ja Scrum Masterina kansainvälisessä ohjelmistokehitysprojektissa. Olen ollut Korean kanssa tekemisissä vuodesta 2011 aina tähän päivään asti ja blogaan kokemuksistani nuorena ulkosuomalaisena korealaisilla työmarkkinoilla sekä nuorena naisena perinteisesti miesvaltaisella IT-alalla. Blogissa esitetyt ajatukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni (sekä tyylilleen uskollisesti usein sarkastisia tai itseironisia) eivätkä edusta minkään yrityksen tai organisaation linjaa! Pesukarhut ovat lähellä sydäntäni.

Vastaa