핀란드에 돌아가고싶지 않아 ㅠㅠ

Huom: blogauksen kuvat ovat hävinneet bittiavaruuteen blogin siirryttyä uudelle palvelimelle. Otsikko käännettynä kuuluu: “En halua palata Suomeen”. Tämä on tosin vain puoliksi totta. Tavallaan haluan, tavallaan en. Optimitilanne olisi sellainen että menisin Suomeen vain pariksi kuukaudeksi takaisin ja tulisin sitten heti taas tänne. Tämä nyt ei tosin ole mitenkään mahdollista. On kai sitä yritettävä saada opinnot loppuun Suomen puolella ennen kuin sieltä mahdollisesti siirtyy pysyvämmin tänne. Nyt on viisi viikkoa tätä vaihtovuotta jäljellä ja on tosiaan aivan kummallinen ajatus että reilun kuukauden päästä pitäisi palata takaisin Suomeen. Joudun jättämään tänne niin monta mahtavaa ihmistä että tulen varmasti viimeisten päivien aikana itkemään toden teolla. Yritän kuitenkin nauttia kovasti loppuajasta, vaikka tämäkin aika varmaan hurahtaa tehokkaasti opiskellessa. Pääsin nimittäin kolmostason korean mid-termin eli puolivälin kokeet läpi! Minulla on siis mahdollisuus päästä kolmostasokin läpi ellen tyri loppukokeita. Tämä tarkoittaa tosin taas hurjaa opiskelua seuraavat 4-5 viikkoa. Olen tottunut kurssin tahtiin hyvin mutta vaikeaa se edelleenkin on. Tämänpäiväisestä dialogiharjoituksesta ymmärsin ehkä vain puolet… Noh, ainakin opettaja sanoi kokeessa että puheeni on kehittynyt ja että minun pitää vaan jaksaa opiskella ahkerasti niin kokeiden läpäiseminen on täysin mahdollista. Voi olla että viimeisellä viikolla tulee hajotus maximus kun haluaisi viettää mahdollisimman paljon aikaa Jongzen seurassa ennen kuin eron hetki tulee, mutta viimeinen viikko täytyy viettää nenä kiinni kirjassa mikäli mielin sitä läpäisevää arvosanaa korean kokeesta.

En ole vielä miettinyt kovin pitkälle sitä, että miten ja milloin ja millä rahoilla palaan takaisin Koreaan, mutta siitä olen edelleenkin satavarma, että haluan jatkaa kieliopintojani sillä olen jo tullut näin pitkälle. Tästä eteenpäin tie on silti pitkä ja kivinen ja vaatii varmasti muutamien vuosien opiskelun että kielitaidon saa erinomaiselle tasolle. Yritän selvittää ajatukseni Suomeen palattuani tulevaisuuteni suhteen. Mielessä pitää myös pitää se, että toinen kerta ei ole ikinä niin kuin ensimmäinen. Olen varma, että jos tänne palaan, ei elämä tule olemaan samanlaista hauskanpitoa kuin se on vaihtovuoden aikana ollut.

Pitää myös miettiä, mitä haluan yliopistotutkinnollani tehdä. Jos opiskelisin ahkerasti, voisin valmistua vuoden-parin sisään ekonomiksi. Johonkin IT-alan yritykseenhän sitä pitäisi varmaan yrittää. Suoraan sanottuna, minusta tuntuu, että IT-alan nykyisyys ja tulevaisuus on Aasiassa ja siksipä onkin hyvä panostaa mm. korean kielen opiskeluun. Suomessa on jo ihan tarpeeksi kiinan- ja japaninkielen osaajia vaikka japania taidan minäkin jonkin verran. Korean luokassani on minun lisäkseni vain yksi toinen eurooppalainen (ranskalainen poika), muut ovat kaikki jostain päin Aasiaa. Pidän luokkalaisistani ja kaikki tuntuvat myös pitävän minusta ja auttavan aina jos minulla on ongelmia korean kanssa. Japanilaiset tytöt ovat erittäin mukavia ja kirvoitin kaikilta todella yllättyneen “HEEEEEEH?!” -älähdyksen kun kerroin heille japaniksi, että osaan myös japania vähän. Tytöt haastelevat aina tauoilla japaniksi ja on hauskaa kuunnella heidän puhettaan, sillä tajusin loppujenlopuksi ymmärtäväni edelleenkin Japania aika hyvin, en vaan osaa itse enää tuottaa puhetta juuri ollenkaan pystyäkseni vastaamaan.

Minulla oli tässä kaksi viikkoa sitten elämäni tähän asti karsein mahatauti. Oksentelulta vältyin mutta muut oireet sitten löytyivätkin. Jatkuvaa vessassa ravaamista ja pahoja mahakramppeja kärsin melkein kokonaisen viikon ajan. Koreassa sairastaessa sairastaa aina kaiken monta kertaa pahempana kuin Suomessa. Johtunee erilaisesta bakteeri- ja viruskannasta, johon kehoni ei ole vieläkään sopeutunut? Jouduinkin sitten melkein viikon ajan skippaamaan korean tunnit ja tämä aiheutti aika paljon ongelmia opiskelun suhteen. Yhdeltäkin tunnilta pois jättäytyminen kostautuu, sillä jää kaikesta harjoittelusta paitsi. Mm. kielioppia on aika hankala opiskella itsekseen kotona. Onneksi hyvät ystäväni Angela ja Maria auttoivat minua pääsemään takaisin kärryille. Tytöt olivat myös ihania ja toivat minulle aina välillä ruokaa kun en päässyt sängystä ylös käydäkseni edes kaupassa. Mahani kramppasi liikkuessa yleensä niin pahasti, että käveleminen teki tiukkaa. Söinkin sitten tämän viikon ajan ihme puuroja ja vellejä. Korealainen kurpitsapuuro on itseasiassa erittäin maukasta, mutta kyllä siihen nopeasti kyllästyy.

Juhlin myös 23-vuotissynttäreitäni maanantaina. Sunnuntai-illan vietin Jongzen seurassa. Hän oli tietysti suunnitellut kaiken viimeisen päälle. Ensiksi söimme Outback Steakhousessa viinien ja kaikkien kera, jonka jälkeen menimme Paris Baguetteen ostamaan synttärikakun. Sanoin että mahani on niin täynnä, että ostetaan vain yksi palanen kakkua ja syödään se yhdessä mutta Jongze halusi ihan välttämättä ostaa minulle kokonaisen kakun kynttilöineen päivineen. Kakkuun ei saanut koskea ennen puoltayötä, sillä Jongze sanoi haluavansa olla ensimmäinen joka onnittelee minua. Kahdeltatoista sitten sytytettiin kynttilät kakkuun, joka oli kannossa vähän kärsinyt. Kakun kummallinen ulkonäkö ei kuitenkaan makua haitannut.

Maanantaiaamuna laiskotti niin pahasti, että päätin omistaa päivän täysin itselleni ja jättäytyä pois korean tunnilta. Opettaja kyselikin sitten heti seuraavana päivänä että miksen ollut tunnilla. Koreassahan on täysin sallittua olla humalassa ja krapulassa, koska se on tärkeä osa paikallista kulttuuria, joten sepitin opettajalle sellaisen tarinan että synttäreideni takia oli niin hirveä krapula aamulla etten kyennyt tulemaan tunnille. Opettaja vain nauroi ja sanoi ymmärtävänsä. Näin Koreassa.

Tänne onkin muuten tulossa muutamat blogini lukijat täällä viikolla, joille olen jo lupautunut esittelemään Seoulia ja erityisesti paikallista ruokakulttuuria. Mukavaa saada vieraita Suomesta! Itsellekin hyvä syy lähteä käymään joissain paikoissa joissa ei ole tullut vielä käytyä tai joissa en ole pitkään aikaan käynyt.

Pesukarhu

Olen kaupallisen IT-alan maisteri ja teen töitä Koreassa projektimanagerina ja Scrum Masterina kansainvälisessä ohjelmistokehitysprojektissa. Olen ollut Korean kanssa tekemisissä vuodesta 2011 aina tähän päivään asti ja blogaan kokemuksistani nuorena ulkosuomalaisena korealaisilla työmarkkinoilla sekä nuorena naisena perinteisesti miesvaltaisella IT-alalla. Blogissa esitetyt ajatukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni (sekä tyylilleen uskollisesti usein sarkastisia tai itseironisia) eivätkä edusta minkään yrityksen tai organisaation linjaa! Pesukarhut ovat lähellä sydäntäni.

Vastaa