Kaikkien hermoja kiristävä koronatilanne on ollut enemmän tai vähemmän todellisuutta nyt puoli vuotta. Joissain maissa rajoitukset ovat olleet kovempia, mutta Suomi ja Korea ovat toistaiseksi onneksi päässeet maailman mittaluokassa vähällä. Loppua tälle hommalle ei näy eikä todennäköisesti kannata odottaa vielä pitkään aikaan. Itse olen suhtautunut tähän tilanteeseen niin, että maailma tuskin tulee palaamaan tästä enää ”ennalleen” ja se kannattaa vaan hyväksyä. Todennäköisesti säästyy maailmantuskalta ja liialta katkeroitumiselta jos asian vain hyväksyy ja pyrkii parhaansa mukaan elämään nykyisessä tilanteessa. En tarkoita että joutuisimme elämään koronaviruksen kanssa jatkuvasti, mutta arki tulee varmaan olemaan pysyvästi erilaista ja todennäköisesti halvalle matkustelulle saa tämän kriisin myötä aika lailla heittää hyvästit. Tämä voi olla hyväkin juttu, sillä hallitsematon massaturismi ja halpamatkustelu on saanut jo aivan tarpeeksi ympäristövahinkoa aikaan. Kansainvälinen lentoposti on myös takkuillut, mutta normaalin kuluttajan näkökulmasta voi osa tästä olla ihan positiivinenkin asia. Ihmiset miettivät nyt toivottavasti kaksi kertaa ennen kuin lennättävät kaikenmaailman turhaa riistotyövoimalla tuotettua huonolaatuista skeidaa Kiinasta Suomeen ja takaisin. Totuushan on se, että harvoin näitä tavaroita oikeasti tarvitsee. Sama pätee huvimatkusteluun ulkomaille. Kyseessä ei ole mikään välttämättömyys, mutta koska matkustelu on ollut niin arkipäivää meille pitkään, on siitä muodostunut välttämättömyyden kaltainen asia. Kun jokin asia arkistuu, sitä aletaan pitää itsestäänselvyytenä ja pian kuvitellaan että ilman jatkuvia lomareissuja Kreikkaan ei enää muka tulla toimeen.

Olen itsekin syyllinen tähän. Erityisesti ulkosuomalaisena ja kansainvälisessä suhteessa elävänä, matkustelu on tottakai ollut minulle arkipäivää ja aika lailla elämäntapani edellytys. Koreasta on ollut helppoa ja halpaa lentää muihin ympäröiviin Aasian maihin. Tätä tilaisuutta olen käyttänyt hyväksi käymällä monta kertaa Japanissa. Nyt en uskalla edes haaveilla pääseväni Suomeen jouluksi perheen luokse. Tämä on kieltämättä ollut kova pala nieltäväksi, sillä haluaisin päästä Suomeen edes kerran vuodessa näkemään läheisiäni. Joulu Koreassa on yksinäinen ja surkea, vaikka ympärillä olisikin puolison perhettä. Joulun pyhinä aina vaan iskee koti-ikävä…

Minua ärsyttää joidenkin ihmisten jatkuva valitus matkustelun vaikeudesta. Ymmärrän tämän henkilöiltä, joille matkustelu on vahvasti sidottu omaan elinkeinoon tai joiden perhe ja läheiset asuvat toisessa maassa. Normaali ihminen tulee kyllä toimeen ilman jatkuvia lomareissuja ulkomaille. Silmään on osunut erityisesti Instagram -influencereiden ja tämän YLE:n artikkelin kaltaisten ihmisten valitukset. Missä vaiheessa lomamatkustelusta ulkomaille on tullut meille tällainen itsestäänselvyys? Tottakai ihmisillä pitää olla oikeus liikkua vapaasti ja Suomen kansalaisilla sekä Suomessa pysyvästi asuvilla täytyy aina olla oikeus palata Suomeen, mutta itse olen sitä mieltä että huvimatkustelu ulkomaille on ensisijaisesti etuoikeus, johon liittyy myös suuri vastuu. Matkustelu on huikea etuoikeus, joka todellisuudessa on vain muutamalla prosentilla maailman ihmisistä. Täällä Koreassa kaikille maahantulijoille (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta) on pakollinen kahden viikon karanteeni, johon sisältyy myös pakollinen yksi tai useampi koronatesti sekä kännykkään asennettava jäljityssovellus, jonka avulla viranomaiset voivat seurata karanteenissa olevan henkilön vointia ja liikkeitä. Tällaiset rajoitukset saavat ihmiset oikeasti miettimään kaksi kertaa onko se oma lomamatka kotona odottavan kahden viikon karanteenin arvoinen. Jokainen tehköön tarvittavan riskiarvion ja päätöksen omasta lomamatkustelustaan, mutta mielestäni lomamatkojen puutteesta jatkuvasti valittavat ihmiset saavat nyt mennä vähän itseensä ja tarkastella etuoikeuksiaan.

Ulkomailla asumista olen pohtinut paljon viimeaikoina. Asiasta olen myös aktiivisesti jutellut monien kavereideni ja tuttujeni kanssa. Kieltämättä kaikkien näiden matkustusrajoitusten aikakaudella takaraivossa kolkuttelee sellainen ikävä pieni pelko: entäs jos tämä tilanne meneekin niin pahaksi etten halutessani enää pääsekään takaisin Suomeen? Vaikka tulenkin varmaan aina Koreassa toimeen tavalla tai toisella, on ajatus tällaisesta tilanteesta karmaiseva. Tämän mainitessani olen saanut joiltain ihmisiltä takaisin mielestäni ehkä hieman ajattelemattomia kommentteja.

Tule nyt äkkiä takaisin pois sieltä!

Tämän neuvon olen kuullut monta kertaa suomalaisilta, erityisesti nyt korona-aikana. Valittaessani Koreassa elämisen vaikeuksista, kulttuurieroista ja työnteon stressaavuudesta, neuvo kaikuu entistä kovempana. Näin ulkosuomalaisen näkökulmasta haluan hieman avata ajatusmaailmaani kaikille niille ihmisille, joilla ei ole kokemusta ulkomailla asumisesta: vaikka tämä neuvo olisi hyvää tarkoittava ja kaikella rakkaudella meitä muualla asuvia kohtaan sanottu, se on hyödytön ja osa meistä kokee sen myös jokseenkin vähättelevänä.

Ennen kuin sukellan tarkemmin aiheeseen, haluan sanoa: rakastan Suomea ja identifioin itseni ensisijaisesti suomalaiseksi. Suomalaisilla on täällä Koreassa erinomainen maine. Meitä pidetään fiksuina, koulutettuina ja miellyttävinä. Koen olevani äärettömän onnekas, sillä olen syntynyt Suomeen hyvään ja välittävään perheeseen joka on antanut minulle juuri oikeat työkalut elämään. Monet niistä ihmisistä, jotka nauravat sanonnalle ”On lottovoitto syntyä Suomeen”, eivät ehkä ole nähneet ja kokeneet elämää muualla, sillä itse todellakin uskon Suomeen syntymisen olevan massiivinen onnenpotku. Maailman mittakaavassa meillä on asiat erinomaisesti.

Sinähän olet suomalainen! Kotisi on Suomessa.

Koti? Kotinihan on nyt täällä Etelä-Koreassa. Tottakai minulla on aina koti myös Suomessa vanhempieni luona, mutta jos en ole moneen vuoteen asunut Suomessa, mikä nykyisessä paikassa on vialla että se olisi yhtään vähemmän koti kuin se koti mikä minulla on Suomessa? Minulle koti on lähinnä mielentila. Se on siellä, missä minulla on hyvä ja turvallinen olo olla. Se on siellä missä on perhettä ja ystäviä.

Korea nyt muutenkin on ihan perseestä. Miksi turhaan kitkuutat siellä kun voisit vaan tulla takaisin tänne Suomeen?

On totta että joskus valitan Koreasta ja kaikista niistä arjen ongelmista mitä minulla täällä on. Kulttuurierot kiristävät hermoja ja se purkautuu joskus kitinänä. Totuus vaan on se, että arkeni on nyt täällä, sillä minulla on täällä oman alani hyvä työpaikka sekä ystäviä ja perhettä. Tottakai Suomessa työpäivät ovat varmasti lyhyempiä, mutta arki itsessään on monesti alallani aika rankkaa missä päin maailmaa tahansa. Kaltaiselleni keskiluokkaiselle koulutetulle valkoiselle ihmiselle elämä on valintoja ja vaihtokauppaa. Olen valinnut tehdä uraa Koreassa, koska täällä on Suomeen verrattuna enemmän ison skaalan mahdollisuuksia. Tämän trade-off on tottakai rankempi työelämäarki. Siinä vaiheessa kun en ole enää valmis tähän vaihtokauppaan, aijon palata Suomeen tai muualle Eurooppaan.

Ainahan voit palata Suomeen

Tiedän näiden kommenttien kumpuavan ensisijaisesti ihmisten huolesta hyvinvointiani kohtaan, mutta nämä ”ainahan voit palata Suomeen” -heitot eivät oikeasti lohduta. Oikeastaan niillä on päinvastainen vaikutus, sillä vaikka niiden tarkoitus ei ole vähätellä, niistä monesti jää juurikin sellainen maku suuhun. Olen jutellut aiheesta muidenkin täällä asuvien suomalaisten kanssa ja he olivat kanssani hyvin pitkälti samoilla linjoilla. Jos ihmisellä ei ole kokemusta ulkomailla asumisesta, tätä tilannetta voi olla hankalaa ymmärtää. Laitetaan homma siis näin päin:

Asut Helsingissä, jossa sinulla on asunto, työpaikka, harrastuksia ja kavereita. Sinulla on myös pitkäaikainen puoliso, joka on myös töissä Helsingissä. Olet mukavasti asettunut, asunut Helsingissä jo useamman vuoden ja tottunut pääkaupunkiseudun laajaan tarjontaan. Työpaikalla on hyvät sosiaaliset ympyrät ja arki rullaa muutenkin mukavasti. Asuntoon on kertynyt vuosien varrella jonkin verran tärkeää omaisuutta, jonka siirtämiseen tarvitaan vähintäänkin iso pakettiauto. Miten suhtautuisit, jos joku kehottaisi sinua hylkäämään tämän kaiken erittäin nopealla aikataululla ja muuttamaan takaisin lapsuuden kotikaupunkiisi, joka on pieni verrattuna Helsinkiin ja jossa ei myöskään välttämättä ole realistisia työmahdollisuuksia? Puolisosi ei voi tulla töiden takia mukaan, joten muutto käytännössä tarkoittaisi myös eroa. Veikkaanpa että lähes kelle tahansa suomalaiselle tällainen kehotus ei menisi ihan tuosta noin vaan läpi.

Tältä meistä tuntuu. Elämä on täällä, koti on täällä, puoliso on täällä, kaverit on täällä ja mitä pidempään täällä asuu, yleensä sitä vähemmän kotimaahan sitovia asioita jää jäljelle kun kaverit Suomessa perustavat omia perheitään ja yhteydenpito kaikkiin Suomessa oleviin ihmisiin harvenee entisestään. Jo pelkästään muutto Suomen sisäisesti uuteen paikkaan on iso prosessi. Relokaatio maiden välillä on tämä prosessi potenssiin kymmenen kun kyseessä on ihminen, joka on suhteellisen hyvin integroitunut paikalliseen yhteiskuntaan ja kerryttänyt tänne sekä sosiaalista että fyysistä pääomaa. Täältä ei oikeasti noin vaan palata Suomeen ilman että muutos tekee ison loven sydämeen ja henkiseen hyvinvointiin. Relokaatio maiden välillä on myös kallis prosessi. Jos mukana lähtee useamman vuoden edestä kertynyttä tavaraa, lasketaan relokaation kustannukset helposti useissa tuhansissa euroissa.

Muutamalla epäonnisella kaverillani on nyt päinvastainen tilanne. He lähtivät Koreasta Suomeen joulun aikoihin aikomuksenaan käydä Suomessa pyörähtämässä vain kuukauden tai parin pituinen hengähdystauko. Koronan takia osa heistä jäi syystä tai toisesta Suomeen ”jumiin”. Nämä ihmiset ovat saaneet osakseen aika epäempaattisia kommentteja siitä, miten heidän pitäisi vaan hylätä aikaisempi elämänsä Koreassa ja asettua aloilleen takaisin Suomeen. Kyseessä on kuitenkin henkilöitä, jotka ovat asuneet täällä Koreassa suurimman osan aikuisiästään. Tämä tarkoittaa myös sitä, että oikeasti suurin osa näiden ihmisten sosiaalisista verkostoista on täällä Koreassa, ei Suomessa. Ei tällaisessa tilanteessa noin vaan asetuta Suomeen aivan kuin sinne olisi palattu muutaman viikon lomamatkalta! Suomeen asettuminen monen vuoden poissaolon jälkeen vaatii suuria ponnisteluja kun kaikki sosiaaliset verkostot on rakennettava uudelleen, on etsittävä työ, asunto jne. Ja tietysti koko maallinen omaisuus on edelleenkin Koreassa josta sitä ei oikein nyt tässä tilanteessa pääse hakemaan pois. Pahimmassa tapauksessa Koreaan on jäänyt myös kumppani.

Omaa jumiutumisen tunnetta olen yrittänyt hoitaa käymällä paljon ulkoilemassa. Koreaa viimeaikoina piinanneet jatkuvat rankkasateet ja taifuunit eivät kyllä tee tätäkään helpoksi. Matkustelua jopa Korean sisällä tulisi tässä tilanteessa välttää, koska koronavirus on alkanut viimeaikoina leviämään täällä huolestuttavasti. Viime viikonlopun pieni viikonloppureissu Gangneuniin poikaystävän isovanhempia tapaamaan jäänee meidän osalta tämän vuoden ainoaksi matkaksi. Harmittavasti sää ei suosinut meitä, sillä jostain syystä ennustetun lämpöaallon tilalla oli kylmää tuulta ja jatkuvaa sadetta, joten tämäkin pieni hengähdystauko uuvuttavan etätyöapatian keskellä osoittautui aikamoiseksi pettymykseksi :(

Pink Floydin voimin olen selvinnyt arjen v*tutuksista tähänkin asti ja enköhän selviä tulevaisuudessakin. Eli tästäpä lopuksi sata kertaa k-poppia parempaa musiikkia kuunteluun: