Työmatka Kiovaan

Vähän hassua kirjoittaa tästä blogiin kun kyseisestä matkasta on kulunut jo tasan vuoden päivät, mutta halusinpa silti laittaa tänne jotain. Vaikka tämä kirjoitus ei liity Koreaan mitenkään, ajattelin että ainakin kuvat on katsomisen arvoisia ja mielestäni puhuttelevia, joten ehkä tämä saattaisi silti kiinnostaa lukijakuntaani. Joku saattaa ehkä artikkelikuvasta jo päätelläkin missä piipahdin työmatkani ohella. Kyseessä on varmasti yksi elämäni ikimuistoisimmista matkoista, mutta ei millään ”hyvällä” tavalla siinä mielessä että paikkaan liittyisi miellyttäviä muistoja. Kyseessä on Chernobyl ja Pripyat.

Matkaan kohti Kiovaa pelialan rekrymessuille starttasin erään työkaverin (joka sattuu myös olemaan hyvä ystäväni) kanssa. Olimme molemmat yllättyneitä siitä että lento Ukrainaan kesti vain kaksi tuntia, vaikka jotenkin sitä aina oltiin kuviteltu että maa on paljon kauempana. Kiovaan lentävä Ukrainian Airlinesin kone oli vanhahko ja jokseenkin epämukava, mutta kylläpä se vei turvallisesti perille molempiin suuntiin perille ilman ongelmia. Itse rekrytapahtumasta ei meille sillä kertaa tarttunut ketään mukaan, mutta verkostoitumismielessä tapahtuma oli onnistunut. Itselläni on aina ollut sellainen olo, että olen Suomessa ja Euroopassa pelialalla kovin huonosti verkostoitunut johtuen siitä että olen ollut Koreassa niin paljon.

Nestemäistä leipää

Sekä ensimmäisenä että toisena päivänä kävimme yhdessä messujen järjestäjien kanssa illallisella. Kiova on hintatasoltaan Suomalaiselle halpa ja vaikka menimme selkeästi paikallisella tasolla kalliimpaan ja hienompaan ravintolaan, oli ruoka siellä silti halpaa. Erityisesti viimeisenä iltana syötyämme loistavan kolmen ruokalajin aterian aperitiividrinkkeineen, viineineen ja jälkiruokaviineineen, tuli aterialle silti hinnaksi vain reilut 20 euroa per nuppi. Siinä kaikilta matkalaisilta leuat loksahteli kun lasku tuli pöytään. Päädyimme vielä ostamaan kyseisen paikan tekemää vadelmabrändyä tuliaisiksi kotiin, senkin pullon hinta oli alle 10 euroa.

Vitsailimme vähän T-luupihvillä, jota oli hankala syödä ”sivistyneesti” haarukalla ja veitsellä. Barbaarikeinoilla onnitstui paremmin.
Matkaseurueelaisen iPhonella napattu kuva minusta ryystämässä cosmopolitania

Meille jäi sopivasti sunnuntaipäivä kokonaan vapaaksi. Tälle päivälle olimme suunnitelleet pienellä kuuden hengen porukalla toteutettavan matkan Chernobylin eristysalueelle. Lähdimme liikkeelle aikaisin aamulla pienellä minibussilla mukanamme kuski sekä hyvää englantia puhuva paikallinen opas. Matka Kiovasta Chernobyliin kesti hieman reilut kaksi tuntia, jonka aikana bussissa meille näytettiin informatiivinen ja silmiäavaava dokumentti katastrofista. Jokseenkin hilpeällä mielellä alkanut matka muuttui nopeasti vakavaksi ja hiljaiseksi dokumenttia seuratessamme, tosin kaikkein pelottavinta matkassa oli todella kyseenalaisessa kunnossa oleva maalaistie, jota pitkin huristelimme mielestäni turhan kovaa tilannenopeutta. Tie oli jatkuvasti kallellaan, halkeillut ja kaiken tämän lisäksi räntääkin alkoi sataa aika rankasti. Kuski kiemurteli tiellä tottuneesti ja ajoi aika paljon myös vastaantulijoiden kaistalla, koska tie oli siltä puolen paikoin paremmassa kunnossa. Autossa oli vain kahdet toimivat turvavyöt, joten seurueemme miehet uhrautuivat istumaan takapenkillä ja antoivat minun ja työkaverini istua edessä valjaissa. Turvavöihin kiinnittyminen ei kauheasti mieltä lämmittänyt, sillä pelkäsin itse niin paljon huonokuntoista tietä että en uskaltanut loppuvaiheesa seurata edes matkatelkkarissa pyörivää dokumenttia vaikka se olikin todella kiinnostava. Aika meni tien tuijottamiseen samalla kun puristin rystyset valkeina omia polviani aina kun minibussi heilahti vaarallisen tuntuisesti.

Chernobylin alueella liikkuu paljon ystävällisiä kulkukoiria jotka lyöttäytyvät alueella liikkuvien seuraan. Koiriin koskeminen on kielletty.

Pääsimme onneksi perille jo valmiiksi henkisesti hieman kolhittuina (ainakin minä, heh). Pelottava bussimatka unohtui hyvin nopeasti kun lähestyimme Chernobylin eristysaluetta ja aloimme nähdä rynnäkkökiväärein varustautuneita sotilaita hoputtamassa meitä passintarkastukseen. Ulkona ilma oli kylmennyt reippaasti ja hytisimme kosteassa räntäsateessa. Alueella oli tietysti tarjolla vain ulkohuusseja ja vessakäyntejä oli mahdollista toteuttaa vain virallisilla tarkistuspisteillä, koska kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä se ettei eristysalueen sisällä ole juuri saniteettitiloja…

Passintarkastuksesta ja virallisesti eristysalueelle päästyämme palasimme takaisin minibussiin ja aloitimme matkan syvemmälle alueelle Pripyatin kaupunkiin, joka on eristysalueella sijaitseva kuuluisa aavekaupunki. En mene tässä kirjoituksessa yksityiskohtiin sen suhteen, mitä Chernobylin katastrofissa tapahtui, mutta suosittelen kaikkia aiheesta ja historiasta kiinnostuneita tutustumaan esimerkiksi YouTubesta löytyviin dokumentteihin. Itselleni muutaman tunnin vierailu alueella oli riittävästi, sillä kaikesta huolimatta alueen turvallisuus tottakai huoletti. Lisäksi paikka oli emotionaalisesti erityisen raskas, sillä kyse on todella traagisesta tapahtumasta. Monet eristysalueella nähdyt asiat aika lailla hiljensivät koko matkaseurueemme.

Pelottava nukke tien varressa
Hylätyssä koulussa lojui avonaisia oppikirjoja siellä täällä.
Kouluihin oli jopa varattu kaasunaamareita, mutta lapsia ei ilmeisesti ikinä ohjeistettu käyttämään niitä… kuten ei ketään yli 100 000 Pripyatin kaupungin asukasta.
Kaasunaamareita oli ripustettu luokkahuoneeseen symboliksi tästä.

Aavekaupungit ja hylätyt paikat on aina tuntuneet itselleni henkilökohtaisesti jotenkin kiehtovilta kohteilta. Hylätyssä, ränsistyneessä ja asutuksen keskelle villiintyneessä luonnossa on jotain tosi kuvauksellista ja kiehtovaa tunnelmaa. Mielestäni Pripyatissa napsimani valokuvat ovat kauniita, vaikka ne kuvaavatkin hyvin surullista historiaa.

Suojatiestä ei näkynyt enää jälkeäkään

Tavallaan pieni valopilkku kyseisessä paikassa oli huomata, miten kuitenkin jopa muutamassa vuosikymmenessä luonto valtaa itse tilansa takaisin. Talojen pihoilla näkyi hyvin villiintyneitä puita ja pensaita, joista osa kasvoi jo ikkunoista sisälle rakennuksiin. Lisäksi monet eläimet olivat palanneet alueelle ja eristysalueella onkin mahdollista nähdä esimerkiksi villihevosia, peuroja ja karhuja. Me onnistuimme näkemään lähinnä kulkukoiria ja muutaman villihevosen.

Hylätty huvipuisto
Paikallisesti keskittyneestä korkeammasta säteilyvaarasta varoittavia merkkejä löytyi alueelta muutamia. Eipä tehnyt mieli mennä lähelle (zoomasin vaan kameralla tähän…)
Hylätty päiväkoti
Tämä paikka oli kuin suoraan kauhuelokuvasta…

Ehkä vaikuttavin paikka eristysalueella oli kuitenkin Duga tutka. Kyseessä on massiivinen tutkarakennelma, jonka Neuvostoliitto rakensi joskus samoihin aikoihin Chernobylin ydinvoimalan kanssa. Kaikenlaisia salaliittoteorioita kyseiseen rakennelmaan liittyy, mutta tutkijat ovat arvelleet että voimala ja tutka sijaitsivat lähekkäin, koska tutka vaati aivan massiiviset määrät energiaa toimiakseen. Koko rakennelma oli todella vaikuttava ja piti aavemaisen outoa ääntä jatkuvasti. Ääntä on vaikea kuvailla eikä se muutamista etsimistäni videoista välity ollenkaan niin pelottavana verrattuna siihen miltä se kuulosti kuunneltuna paikan päällä.

Tutkan kokoa on hankala ymmärtää kuvasta, mutta sen korkein kohta on noin 150 metriä ja mittaa koko rakennelmalla on lähes 800 metriä.
Tuuli humisi aavemaisesti tutkan antenniviritelmissä

Kyseinen laite meni kyllä itselläni tunteisiin ja kovasti, sillä se oli kuin suoraan muutamista oudoista apokalyptisistä unista, joita olen nähnyt silloin tällöin lapsesta lähtien ihan aikuisiälle. Seisoin tutkan alla useamman minuutin ihan vain sitä pällistellen ja outoa huminaa kuunnellen. Todellista painajaismateriaalia.

Kiova matkakohteena oli uniikki, mutta suoraan sanottuna en tuntenut oloani siellä kovin turvalliseksi. Olisiko kenties maan itäosissa tapahtuvan konfliktin vaikutusta, mutta jopa Kiova tuntui jotenkin ”autioituneelta” tai ainakin jotenkin kummallisen jumiutuneelta. Emme toki poistuneet kävellen hotellimme läheltä kovin pitkälle, koska koko reissu oli enimmäkseen työntekoa ja matkustelua autossa, mutta ne muutamat kauppa- ja ravintolareissut kertoivat tietynlaista tarinaa. Ainakin hotellin lähellä isojen teiden toiselle puolen pääsi vain pimeitä ränsistyneitä alikulkutunneleita pitkin. Kaduilla tuntui muutenkin olevan aika vähän valaistusta ja muutamat ränsistyneet Neuvostoliiton aikaiset rakennukset loivat kaupunkiin aavemaisen tunnelman. Kaduilla norkoili myös päiväsaikaan paljon toimeettoman näköisiä nahka- ja tuulipuvuntakkeihin pukeutuneita miehiä, jotka seurasivat katseellaan ohikulkijoita. Myös minä sain osakseni tuijotusta ja nuorena naisena koin käytöksen ahdistavana ja vähän pelottavana. Vaikka minua joskus tuijotetaan myös Koreassa, se tuijotus ei silti jostain syystä tunnu niin uhkaavalta. Tai ehkä olen vain lintukodossa johonkin kummalliseen Venäjän pelkoon kasvanut suomalainen kukkanen.

Pesukarhu

Olen kaupallisen IT-alan maisteri, joka päätyi lapsuuden unelma-alalleen – pelialalle. Takana useampi vuosi Koreaa opiskelun ja työn merkeissä. Toimin pelialalla tuottajana ja blogaan kokemuksistani nuorena ekspatriaattinaisena korealaisilla työmarkkinoilla sekä korealaisen perheen asukkina. Blogissa esitetyt ajatukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni eivätkä edusta minkään yrityksen tai organisaation linjaa! Pesukarhut ovat lähellä sydäntäni.

Vastaa