Heikoilla jäillä

Kiitos eräälle Whatsapp -ryhmälle (tietäjät tietää) erittäin hyvästä yllä näkyvästä demotivational posterista! Heti kyseisen kuvan nähdessäni samastuin siihen vahvasti, sillä työni puolesta minun pitäisi aina pitää itsestäni yllä rauhallista, sovittelevaa ja ruusuista ulkopuolta vaikka sisäisesti huutaisinkin noita kirosanoja. Vuosi 2018 oli minulle kirosanojen siivittämä ja tähän mennessä oman muistini mukaan elämäni rankin vuosi henkisesti. Mennyt vuosi tuli siis puskettua läpi apinan raivon ja jonkun epäpyhän hengen voimalla. Avaan tähän syitä alempana ja samalla päätin aloittaa tämän vuoden taas laittamalla tavoitteeksi blogin säännöllisemmän päivittelemisen, ihan siitä syystä että kirjoittamisella on aikaisemmin ollut minuun terapeuttinen vaikutus ja vanhoja (jopa niitä cringewortheja!) kirjoituksia on ollut mukavaa katsella myöhemmin. Ilmeisesti muutkin ovat tykänneet niiden lueskelusta – hyvä syy siis jatkaa blogaamista. Tarkoituksenani oli kirjoittaa tämä kirjoitus vielä vuoden 2018 puolella, mutta lopulta päädyin koneella istumisen sijaan käyttämään ajan kavereiden tapaamiseen ja perheen kanssa seurusteluun. Töissä oli juuri sellainen sopiva kolo, että pääsin yllättäen käymään Suomessa vajaan kahden viikon joululoman, jonka aikana tuli moikattua kavereita ja sukua neljässä eri kaupungissa.

Blogi on ollut hävettävän vähällä huomiolla koko vuoden, erityisesti syksyn ajan ja siihen syynä on yksinkertaisesti kiire ja viitsimättömyys. Kaikki alkoi siitä, että oma kotikoneeni hajosi. En ole hankkinut sen tilalle uutta, enkä varmaan hankikaan, koska kotona minulla ei ole juuri aikaa eikä sen koomin kiinnostustakaan istua sen edessä. Play Station 4 tyydyttää mainiosti kaikki tarpeeni pelata ja kännykällä pystyy hoitamaan melkein kaikki samat asiat kuin koneellakin. Koreassa kännykällä asiointi onnistuu jopa helpommin kuin koneella, sillä kännykällä jotain nettiostoja tehdessä ei tarvitse ladata kymmentä eri ”virustorjuntaohjelmaa”, spywarea ja keyloggeria ostaakseen yhden kympin maksavan tuotteen. KakaoPay on tehnyt elämästä täällä niin helppoa että ostaminen sujuu vain sormenjälkitunnistuksella ja paketti kopsahtaa kotioven taakse heti seuraavana päivänä.

Seuraavana seurasikin sitten tasainen pyrkimykseni saada Koreaan semi-pysyvä asumis- ja työskentelyoikeus. Tämä on verottanut kaikki syksyni viikonloput, sillä kävin korean kulttuurin ja kielen tunneilla 5h/päivä joka lauantai ja sunnuntai. Voitte kuvitella millaista tämä on yhdistettynä arkena tehtävään vaativaan asiantuntijatyöhön: minulla ei ollut syksyllä yhdenyhtää oikeaa vapaapäivää, jolloin olisin saanut mennä ja tulla tai löhöttää kotona mieleni mukaan. Myös viikonloppuina päiväni alkoivat reippaalla seitsämän aamuherätyksellä, kahdeksalta bussiin ja yhdeksältä perillä yliopistolla jossa kurssi pidettiin. Tätä rumbaa kävin läpi 100 tuntia parin kuukauden aikana joten aivojen palautumiselle jäi hyvin vähän aikaa. Vaikka korean opiskelu tuntuikin tarjoavan minulle tietynlaista tukea ja turvaa säännöllisen harrastuksen sekä selkeän edistymisen huomaamisen muodossa, nostin myös jatkuvasti suorituksen rimaa ihan itse itselleni. Opiskelun ja rankan työn yhdistäminen ei ikinä ole helppoa, varsinkaan silloin kun on tekemisissä deadlinejen kanssa. Vaikka olenkin itseni pahin arvostelija, sallin tällä kertaa itselleni taputuksen olalle kun selviydyin kurssin loppukokeesta meidän luokan parhailla pisteillä ja olin ainoa, joka lunasti itselleen oikeuden korkeilla pisteillä halutessaan hypätä kokonaan viimeisen tason yli. Viimeinen taso tässä ohjelmassa on pelkästään Korean historiaa ja yhteiskuntaoppia koreaksi opettava taso, joka on vielä 50 tuntia lisää viikonloppuopiskelua. Aion kaikesta huolimatta käydä tämän viimeisenkin tason läpi, jotta saisin viisumiini lisäpisteitä. Asumisoikeuden saaminen on oma henkilökohtainen tavoitteeni, jonka saavuttamiseen johtava tie kehittää minua ihmisenä sekä ammattilaisena. Lopulta (toivottavasti) viisumin saaminen on saavutus, joka tuntuu ansaitulta ja palkitsevalta. Olen siis tällä hetkellä maassa ihan normaalisti firman takaamalla työviisumilla, mutta asumisoikeus antaa minulle muutamia lisäoikeuksia ja esimerkiksi vapauden valita työpaikkani joutumatta hakemaan siihen erikseen työviisumia. Toisin sanoen, kyseessä on tietynlainen Green Card Koreaan, joka tuo elämään lisää turvaa, tai ainakin sen tunnetta. Mielestäni ihan hyvä lisä dokumenttien joukkoon jos suunnittelee olevansa täällä vielä muutaman vuoden ajan.

Noh, korean kieliopinnot oli kiva pikku sivuprojekti, mutta suurin terveyteni verottaja oli ehdottomasti työ. Kun työtä tekee vastuuntuntoisena ja rakkaudesta alaan, siitä tulee helposti kaksiteräinen miekka. Viime vuoden aikana tämä realisoitui minulle rankasti, ja kun kesä muuttui syksyksi, saivat negatiiviset tunteet ja ajatukset entistä enemmän jalansijaa väsyneissä aivoissani. Työt vein joka päivä kotiin, niitä tuli murehdittua ja lopulta ne tunkeutuivat myös uniin. Nukkuminen ei enää tuntunut auttavan kun joka aamu heräsin aina väsyneenä, huolimatta siitä kuinka pitkään tai hyvin tunsin nukkuneeni. Yleinen mieliala oli pessimistinen ja useampana iltana märehdin kotona toivottomuuden tunteissa ja pettyneenä itseeni. Tällainen rypeminen on ollut aivan karmean ruokkiva alusta impostor syndrooman kasvulle, josta taidan jo jollakin tasolla kärsiä. Voisin sanoa, että vuosi 2018 oli minulle vuosi jonka aikana hukkasin osan itsestäni työhön, työhön jonka pitäisi olla loppupeleissä kuitenkin aina ”vain työtä” eikä mikään elämän tarkoitus. Sitä minulle siitä kuitenkin tuli ja mieltäni on kurjistanut ajatus siitä että epäonnistuin täysin pitämään työni ja vapaa-aikani erillään, vaikka olen sitä Koreassa työskentelevänä länsimaalaisena nuorena naisena kuuluttanut, miten haluaisin omalta osaltani tuoda korealaiseen työelämään enemmän suomalaista mentaliteettia ja toisinpäin! Sen sijaan että olisin pitänyt työajoista kiinni ja huolehtinut että minulla on asiaankuuluvat palautumismekanismit paikoillaan vapaa-ajalle, ajauduin vaarallisen lähelle burn outtia. Rookie mistake.

Tietyllä kierolla tavalla tämä resonoi, vaikka jaksankin vielä uskoa että näistä kaikkista voi nauttia yhtäaikaisesti

Nuorena, oppimisen- ja tiedonhaluisena kehittyvänä ammattilaisena työ on yksi tärkein asia elämässäni, ainakin tällä hetkellä. Intellektuaaliset haasteet ja omat pikku projektit ovat juuri niitä asioita, joista saan paljon tyydytystä ja tarkoituksen tunnetta. Tekemällä jotain, josta tiedän parhaimmassa tapauksessa miljoonien ihmisten nauttivan, on uskomattoman palkitseva ja mahtava tunne. Minulla on kuitenkin selkeästi aika paljon tekemistä ihan vain oman itseni kanssa. Lupasin joululoman aikana itselleni, sekä minusta huolissaan oleville läheisilleni, yrittää olla vastaisuudessa itselleni armollisempi ja yrittää tehdä töitä oman hyvinvointini eteen. Sekä fyysisen että henkisen terveyden ylläpitämiseksi päätin myös juovani alkoholia vain positiivisiin tunteisiin, en negatiivisiin. Yritän aina muistuttaa itseäni siitä, että minulla on edelleenkin elämässä tämän maailman mittapuulla asiat erinomaisesti: olen terve, minulla on ystäviä ja perhettä, sosiaalinen turvaverkko myös Koreassa, säännölliset tulot, turvallinen asunto ja Maslowin tarvehierarkiassa ihan pyramidin huipulle asti kaikki tarpeet tyydytetty. Jatkossa lupaan siis kirjoittaa positiivisimmista aiheista, säännöllisesti!

…psst, kerran viikossa ;) pikkurillilupaus!

Pesukarhu

Olen kaupallisen IT-alan maisteri, joka päätyi lapsuuden unelma-alalleen – pelialalle. Takana useampi vuosi Koreaa opiskelun ja työn merkeissä. Toimin pelialalla tuottajana ja blogaan kokemuksistani nuorena ekspatriaattinaisena korealaisilla työmarkkinoilla sekä korealaisen perheen asukkina. Blogissa esitetyt ajatukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni eivätkä edusta minkään yrityksen tai organisaation linjaa! Pesukarhut ovat lähellä sydäntäni.

2 Comments

  • Tanja

    24.01.2019 at 14:31

    Ihan ensialkuun iso kiitos mielenkiintoisesta blogista. On tosi kiva, että olet päivittänyt sitä viime aikoina tosi ahkerasti, vaikka siulla onkin niin uskomattoman monta rautaa tulessa! Kommentoin tähän postaukseen, koska kyselit Instagramissa, mitä blogin lukijat haluaisivat lukea ja miuta kyllä kiinnostaisi kuulla lisää juuri noista Korean viisumi-/oleskelulupa-/asumis- ja työoikeuskäytännöistä. Onko Etelä-Korea mielestäsi erityisen tiukka näissä asioissa? Onko jotkin luvat helpompi saada: esim. onnistuisiko korealaisen puolison kautta asumis- ja työoikeuksien saanti helpommmin vai onko siinäkin yllättäviä rajoituksia? Minkä pituisia lupia myönnetään ja kuinka paljon niiden hakeminen maksaa? Ja niin edelleen, ihan omien kokemuksiesi pohjalta :)

    Vastaa
    • Pesukarhu

      Pesukarhu

      25.01.2019 at 05:00

      Hei Tanja!
      Mukavaa kuulla että blogista on ollut hyötyä! Tulin siihen tulokseen, että vain itseni pakottaminen blogaamiseen pitää tämän blogin elossa :D kirjoittaminen on edelleenkin mukavaa ja terapeuttista, mutta sille pitää vain aina varata oma aikansa. Kun tätä tekee tarpeeksi pitkään, sen luulisi rutinoituvan. Lisäksi en ihan hevillä halua luovuttaa ”vanhin vielä aktiivinen suomen kielellä Koreasta kirjoitettu blogi” -titteliä, jonka arvailen tällä blogilla olevan, hehheh. Pyrin pitämään tätä pystyssä ainakin niin kauan kunhan jatkan Koreassa elämistä tai olen aktiivisesti tekemisissä tämän maan kanssa.

      Voin ehdottomasti kirjoittaa lisää lupa-asioista! Tuntuu, että niistä on myös muutenkin kovin vähän infoa tarjolla suomen kielellä. Toki en ole mikään asiantuntija, mutta voin kirjoitella täysin omasta kokemuksestani. Vastaan jo nyt tuohon aviokysymyskeen: täällä, kuten varmaan melkein kaikissa muissakin maissa, paikallisen kanssa naimisiin meneminen on ehdottomasti helpoin tapa saada oleskelu- ja työlupa ilman sen kummempia kiemuroita. Maahanmuutolla on harvoin sellaiseen mitään valittamista. Työluvan saaminen sitä hakemalla on aina kinkkistä ja valitettavasti viranomaisten mielivallan armoilla… Olen saanut tämän tuntea myös omissa nahoissani.

      Vastaa

Vastaa